RENGINKAAPPI

Renki oli tilallisen maanviljelijän apumies. Erityisesti maatalouksissa, joissa ei ollut koneita mutta tuotanto on selvästi ylitse omavarantarpeen, rengit olivat varsin välttämättömiä. Tavallisesti renki myös asui talon mailla ja oli talon ruoassa ja vaatteessa, eli ylöspidossa. Renki saattoi olla kausirenki eli hänet palkattiin vain esimerkiksi heinänteon tai viljankorjuun ajaksi.

Renginkaappilla tarkoitettiin rengin henkilökohtaisten tavaroiden säilytyspaikkaa, rengin omaa komeroa. Siihen piti mahtua koko omaisuus mitä rengillä oli. Jos renki sai pestuumarkkinoilla uuden isännän, niin kaappi otettiin mukaan ja kannettiin selässä. Rengillä saattoi olla vahva nahkahihna, jolla kaapin sai kohtuullisen helposi selkäänsä. Kaapeissa on monesti molemmin puolin haka, jolla kaapin taas sai ripustettua seinälle, pois jaloista.

Renginkaappeja on monenmoisia, pienimmistä suuriin ja karuista kaapeista aina koristeltuihin saakka. Renginkaapit ovat löytäneet tiensä myös nykykoteihin, seinälle sopiva kaappi käy yhtälailla pieneen kuin suureenkin tilaan. Myös moderniin sisustukseen veikeä seinäkaappi tuo ripauksen vanhan ajan lämpöä.

Kuvassa 1700-1800-luvun renginkaappi alkuperäisvärityksellä

Keräilyn kohteena: IKONIT

Ikoni on etenkin ortodoksien uskonnollisissa yhteyksissä käyttämä pyhä kuva. Ikoni esittää Kristusta, Jumalansynnyttäjää, pyhää ihmistä, Raamatun tai muuta pyhää tapahtumaa. Ja on tavallisesti puulle maalattu kuva, joka voidaan koristella kultauksella. Ikoni voi olla myös painettu kuva. Ikonin siunaa käyttöön kirkossa pappi. Ikoni ymmärretään tavallisimmassa, suppeammassa merkityksessään ainoastaan ns. kannettavaksi, liikuteltavaksi pyhäksi kuvaksi, mutta laajemmassa merkityksessä ikoni kattaa myös kirkkojen ja muiden pyhien tilojen seinämaalaukset sekä mosaiikkityöt.

Kuvassa 1800-luvulta oleva riisallinen ikoni kiotassa

Erityisen merkittäviä ikoneita voidaan myös peittää erillisellä levyllä, riisalla, jolloin näkyviin jäävät ainoastaan ikonin kuvaaman henkilön kasvot, kädet jne. Riisan tarkoitus on suojella ikonia rukouskynttilöiden eli tuohusten sekä lampukoiden noelta ja savulta. Ikonin päällä saattaa olla myös ikonikaappi, eli kiota. Kiota on puusta tai jostain muusta materiaalista ikonin ympärille rakennettu suojakaappi, jossa on ikonin edessä kehystetty lasilevy. Varsinaisesti kiotoja rakennettiin eniten 1800-luvulla, mutta niitä tiedetään olleen käytössä aikaisemminkin. Vanhimmat tiedot kiotoista ajoittuvat noin 1700-luvun loppupuolelle. Usein kiotat rakennettiin koristeellisiksi erilaisin veistoskoristein ja kaiverruksin sekä kultauksin. Kiotan tarkoitus on suojata ikonia pölyltä, lialta ja muilta ulkoisilta vaurioittavilta tekijöiltä. Usein myös sellainen ikoni, mitä ihmiset käyvät kunnioittamassa ja suutelemassa usein, suojataan kiotalla, koska lasilevyn puhdistaminen on helpompaa ja se ei vaurioita itse ikonia ja sen maalipintoja.

Kuvassa iso ikoni, upeassa ikonikaapissa eli kiotassa

Ikonia ei perinteisesti signeerata laisinkaan. Vaan katsotaan, että ikoni on maalattu Jumalan kunniaksi ja Hänen myötävaikutuksellaan maalarin käden kautta.

Vanhat ikonit ovat olleet keräilijöiden suosiossa pitkään, suosittu harrastus nykyään on myös ikonimaalaus. Monet tutkivatkin tarkkaan ja hartaasti vanhojen ikonien taidokasta ja pikkutarkkaa maalaustyötä.

Osallistu nettikilpailuihin

Valloittava Valencia

ARABIA VALENCIA

Arabian Valencia-koriste oli tuotannossa 1961-2002.

Arabian tuotantoon tuli 1960-luvulla Ulla Procopén muotoilema ND-astiasto upealla koboltinsinisellä, käsinmaalatulla, Valencia koristeella. Valencia on muodoiltaan ja väritykseltään erittäin runsas ja hehkuva. Varmasti juuri rikkaan retro-tyylisen kuviointinsa vuoksi Valencia on valloittanut monien sydämmen, astiasto on keräilijöiden suosiossa. Vuoteen 1979 asti mallia valmistettiin fajanssista, sen jälkeen kivitavarasta ja vitroposliinista. Valencia-astiaston koristeet maalattiin astioiden pintaan ennen lasitusta.

Turkulaistaiteilija Viljo Mäkinen

Viljo Mäkinen 1920 – 1985

Kuvassa savifiguuri Sign. Viljo Mäkinen 1976

Viljo Mäkinen on tullut tunnetuksi erityisesti humoristisesta ja ilmaisuvoimaisesta veistotaiteestaan, mutta veistosten ohella hän on tehnyt myös mm. akvarelleja, maalauksia ja kollaaseja. Tunnusomaista hänen tuotannolleen ovat kekseliäisyys, kansanomaisuus ja ilo.

Viljo Mäkinen opiskeli Turun piirustuskoulussa sotaa edeltäneinä vuosina 1937-39 ja teki sodan jälkeen opintomatkat Italiaan ja Ranskaan. Ensimmäistä kertaa hänen teoksiaan oli näytteillä vasta vuonna 1948. Ensimmäiset taiteelliset voittonsa Mäkinen saavutti keraamikkona Kupittaan Savella, jossa hän toimi noin vuoteen 1960. Mäkisen hellyttävä ja mielikuvituksekas veistotaide keräsi jatkossakin useita palkintoja alan arvostetuissa katselmuksissa. 1960-lukua on nimitetty Mäkisen taiteen kypsäksi kaudeksi – tuolloin hän alkoi osallistua yhteisnäyttelyihin; hän piti myös useita yksityisnäyttelyitä esimerkiksi Turun taidemuseossa vuonna 1965 ja Wäinö Aaltosen museossa vuonna 1970.

Viljo Mäkisen taiteelle on leimallista erilaisten materiaalien rohkea hyödyntäminen. Hän on käyttänyt muotokieleltään ajattomissa veistoksissaan pronssia, puuta, terrakottaa, sementtiä ja erilaisia kiviä kunnioittaen aina kunkin materiaalin erityisominaisuuksia. Hän on ennemminkin pyrkinyt korostamaan kiven ja puun rosoisuutta ja saven huokoisuutta, kuin peittelemään niiden luonnollista pintaa. Mäkisen teoksissa on aivan erityistä herkkyyttä ja pelkistettyä linjakkuutta. Tyypillisiä aiheita ovat sympaattisen yksinkertaiset eläin- ja ihmishahmot. Myös maalarina hän oli varsin uskollinen tyylilleen; lempeän naivistisissa ja jopa runollisissa töissä toistuu hänen positiivinen elämänasenteensa.

Savifiguuri sign. Viljo Mäkinen 1975

Keräilyn kohteena: MERIMIEHEN KOIRAT

STAFFORDSHIREN POSLIINIKOIRAT

Ennen vanhaan merimiesten tyypillisiin matkatuliaisiin kuuluivat Englannista ostetut posliinikoirat, nämä koirat toimivat usein myös tiedon välittäjinä. Kun ikkunalaudalle sijoitetut koirat katselivat sisälle taloon, oli isäntä kotosalla. Jos ne taas tuijottivat ikkunasta ulos, oli perheenpää seilaamassa.

Nimensä mukaisesti posliinikoirat ovat lähtöisin Staffordshirestä, joka on ollut aina 1600-luvulta lähtien Englannin johtavaa keramiikka-aluetta. Englantilainen koirapari sai hahmonsa jo 1800-luvun alussa ja koirien mallina on toiminut Cavalier King Charles -spanieli, kuningatar Viktorian lempikoirarotu. Alun perin idea posliinikoirista on kuitenkin lähtöisin Kiinasta, josta merimiehet toivat Englantiin matkamuistoina posliinisia Foo-koiria. Englantilaiset kuitenkin vaihtoivat koirarodun heille tutumpaan spanieliin.

Posliinikoirat ovat toistensa peilikuvia. Tyypillisin väritys on valkoinen, jossa on ruskeita tai mustia täpliä. Kaulaa kiertää kullattu panta, jossa on talutushihna. Koirat on tarkoitettu katseltavaksi edestä päin, siksi aina niiden selkäpuolta ei ole edes välitetty koristella. Esineet on myös valettu muodoltaan litteiksi, että ne veisivät syvyyssuunnassa mahdollisimman vähän tilaa.

Merimiehen koiriin liitetään myös hieman ”likaisempi” tarina: On kuultu kerrottavan, että merimiehet saivat posliinisen koiran kuitiksi ilotalossa asioinnistaan. Alkuun merimiesten rouvat olivat mielissään isäntien tuliaisista, mutta kun koirien historia kävi selväksi myös naisväelle, ei merimiehet enää kehdanneet tuoda posliinikoiria kotiin, vaan ne viskattiin mereen kotimatkalla. Ja vielä näinä päivinäkin koiria tarinan mukaan löytyy meren syleilystä ryökkiöittäin…

Staffordshire-koirille on tyypillistä lysteriväritys. Lysterivärillä tarkoitetaan ohutta metallikerrosta, joka sivellään posliiniesineen pinnalle, minkä jälkeen esine poltetaan 600 – 800 asteisessa uunissa. Polttouunissa metallisuoloista syntyy esineen pintaan metallinen hehku. Lysteri-tekniikka on peräisin 700-luvun Persiasta.

Samanlaisia posliinikoiria valmistetaan Staffordshiressä vielä tänäänkin. Niitä on myynnissä monen värisinä ja -kokoisina. Spanielin lisäksi koirien malliksi on kelpuutettu myös vinttikoira sekä dalmatialainen. Jotkut posliinikoirista pitelevät pientä koriakin hampaissaan.