Viikon esine: TUPAKELLO

 

ARKIPÄIVÄN AJANNÄYTTÄJÄ

 

 

Tupakellot olivat aikansa yleisimpiä ajannäyttäjiä suomalaisissa kodeissa. Näitä kelloja ryhdyttiin tuomaan Suomeen 1860-luvulla. Ja niiden tuonti jatkui runsaana 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka.

Tupakelloje koneistojen rattaat olivat kookkaita ja käyntivoimana olivat painot. Laadultaan ne olivat yleensä melko heikkoja, mutta silti varmakäyntisiä. Saksassa tupakellojen valmistus alkoi jo 1700-luvulla, mutta tuotannon ollessa varsinaisessa huipussaan 1800-luvulla kelloja valmistettiin mm. talonpoikaistaloissa talvisin. Se oli alueen talonpoikien suurimpia tulonlähteitä.

Vanhojen leikkikalujen lumoissa

 

 

Vanhat leikkikalut lumoavat, vanha nukke tai vaikkapa peltiauto siivittää mielen helposti kultaisiin muistoihin. Leluja rakastetaan ja se näkyy suuressa määrässä lelu-keräilijöitä, eikä tarvitse olla edes keräilijä, useammin kuin kerran on asiakas tullut ostamaan näyteikkunassa istuskelleen nuken tai nallen, koska ”se nökötti siellä suuret silmät viestittäen, että vie minut kotiin”.

Lelujen ja varsinkin hyväkuntoisten leikkikalujen löytymistä hankaloittaa se seikka, että ennenvanhaan samat lelut olivat mukana useamman sukupolven leikeissä ja ne leikittiin loppuun saakka. Uusia ei niin helpolla saatu kuin nykyään.

 

 

Varhaisimmat leikkikalujentekijät työskentelivät kotona. Hyvin tavallista oli, että miehet veistivät puusta eläimiä ja autoja,  kun taas naiset valmistivat kankaasta tai erilaisista massoista nukkeja ja nalleja. Vähitellen koti- ja käsiteollisuuden rinnalle alkoi ilmaantumaan teollista tuotantoa.

Vaikka Suomeen perustettiin jo 1880-luvulla leikkikaluja valmistavia tehtaita, eivät tehdasvalmisteiset lelut alkuun levinneet juurikaan muualle kuin säätyläis- ja kaupunkikoteihin. Ostoleluja alkoi maaseudulla olla vasta 1930-luvulla. Varsinkin sodan jälkeiset vuodet olivat vireää aikaa leikkikalualalla.

 

 

 

Puulelujen kilpailijoiksi ilmaantuivat värikkäät, maalatut tai painokuvilla koristellut metallileikkikalut. Metallileluja valmistettiin pellistä prässäämällä ja raudasta valamalla. Suosituinpia olivat erilaiset ajoneuvot. Voittamattomia olivat varsinkin veturit, höyryn aikakaudella lähes joka poika haaveili ryhtyvänsä veturikuskiksi.

 

 

 

 

Kuvien leikkikalut löydät osoitteesta:

 

www.antiikkiliikewanhaelias.fi

VIIKON ESINE: Arktiksen kuningas JÄÄKARHU

 

Aloitan uuden jokaviikkoisen ”sarjan” jossa esittelen kuvan viikon esineestä. Mukaan pääsee omien mieltymyksieni mukaisia esineitä laidasta laitaan.

Ensimmäisenä viikon esineenä saa kunnian toimia tämä:

 

Hurmaavan suloinen jääkarhu-figuuri, tämä erittäin harvinainen patsas on Turkulaisen Josef Manuelin Signeeraama vuodelta 1950. Mielestäni figuuri on muotoilultaan onnistunut ja melkoisen hellyyttävä esine.

 

 

Jääkarhu (Ursus maritimus) on suurin maalla asuva lihansyöjä. Jääkarhua uhkaa nykyisin ennen kaikkea ilmastonmuutos. Jääkarhun elinympäristö, arktisen alueen jäätiköt, uhkaa sulaa.

 

 

Keräilyn kohteena: VEIKEÄ VIIKSIKUPPI

 

Tuo kuppimaailman kummajainen, Viiksikuppi on seurausta lähes koko länsimaisen kulttuurin valloittaneesta viiksimuodista, joka jatkui aina 1800-luvulta 1900-luvun alkuun, jolloin tuuheat ja vahatut viikset saivat jäädä historiaan.

Eli viiksikupin alkuperäinen ajatus oli hyvinkin käytännönläheinen, kun herroilla oli vahatut viikset, kuuma juoma olisi saattanut sulattaa vahan ja sotkea komeat viikset. Joten ratkaisu pulmaan oli kuppi, jossa oli viiksisilta suojaamassa ylähuulta. Viiksisillalla tarkoitetaan kupin reunasta reunaan ulottuvaa ”hyllyä”, joka juodessa painautuu ylähuulta vasten ja näin estää viiksiä tuhraantumasta.

 

 

Nykyajan keräilijöitä hämmästyttää viiksikuppien monimuotoisuus ja koristelun runsaus, näitä harvoin tapaa kahta samanlaista. Kupit voivat olla hyvin eri kokoisia ja niistä on juotu niin teetä, kahvia kuin kaakaotakin. Kuppien koristeluna saattaa olla kukkia ja myös maisemia, rakennuksia tai henkilöitä, joskus myös suurmiesten muotokuvia. Usein viiksikupit olivat perheen naisväen antamia lahjoja miehilleen.

Viiksikupit ovat lähtöisin Englannista, mutta nerokas keksintö levisi pian myös muihin maihin. Kuppeja valmistettiin tunnetuissa eurooppalaisissa keramiikkatehtaissa, varsinkin Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa. Vanhimmat viiksikupit ovat yleensä täysin vailla valmistajan leimoja ja merkintöjä.

Viiksikuppi-keräilijöitä hankaloittaa se seikka, että kupit alkavat olla melko loppuun kerättyjä varsinkin Suomessa, niitä ei oikein enää tahdo löytyä myytäväksi asti.

 

 

Kuvan herra lienee aikoinaan tarvinnut viiksikuppia suojaamaan komeita viiksiään

 

 

MAINIO MATKALAUKKU

 

 

Oletko pannut merkille, miten mainioita vanhat matkalaukut ovatkaan?

Nämä varmasti tuhansia tarinoita kolhuissaan kantavat laukut ovat aivan ihania sisustuselementtejä. Ja tietysti samalla ne toimivat säilytysratkaisuna monelle tavaralle, jonka haluaa pois silmistä. Muutama laukku pinottuna vaatekaapin päälle tai vaikkapa röykkiöllinen olohuoneen nurkassa, hurmaavaa!

 

 

 

Vanhoja laukkuja on pikkuruisista päivälaukuista aina suuren suuriin kapsäkkeihin, ja materiaaleissa myös löytyy: pahvisia, nahkaisia, vanerisia… jopa yksi hylkeenkarvainenkin laukku on eksynyt liikkeeseemme.

Itseäni viehättää erityisesti joskus laukkujen kylkeen jääneet rahtimerkinnät ja leimat, tai omistajan omat merkinnät. Siinä sitä mielikuvitukselle ruokaa kerrassaan.

 

 Kuvan ikivanha matkalaukku on valmistettu hylkeen nahasta ja karvasta

 

 

 

Raskasta laukkua kantaen,

kulkukauppias näin taivaltaa.

Tie on pitkä ja kuoppainen,

mutta aina kauppaa tehdä saa.